Täällä en pyytele anteeksi

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni keittiöhommissa, niin… eeh, voin katsella kun joku tekee ruokaa, mutta en mielelläni itse kyseiseen toimeen osallistu – en edes aseella uhattuna. Rehuja voin paloitella ja paloittelenkin, mutta lähinnä siis salaattirehuja tyyliin paprikaa. Joskus jos innostun, saatan raastaa porkkanaa tmv. Mutta ehdottomasti en kypsennä mitään. Jos minun pitäisi kuvailla itseäni ruokailijana, asettuisin varmaan jonnekin ennakko- ja epäluuloinen kaavoihin melko lailla jämähtänyt kauhistunut kulinaristi -asteikolle. Mieheni sen sijaan on täysin vastakohtani eli ennakkoluuloton kaikki tänne vaan mikä liikkuu tai ei liiku -kulinaristi. Siksi minäkin joskus puolipakolla ( ja toisinaan kyllä ihan ujosta uteliaisuudesta ) maiselen jotain uutta. Niin kuin esimerkiksi näitä kakkapökäleen näköisiä ( kasvis )makkaroita. Mies ei ole vege, mutta hän on viime aikoina innostunut kokeilemaan “lihakorvikkeita”. Itsehän en niitä ikimaailmassa söisi, ellen mieheni siivellä r

Sellaista suunnittelen, että ensi kerralla otan kauppareissulle mukaan kirjan. Kaupan ovelle saavuttuani kaivan kirjan laukusta ja jään keskelle oviaukkoa lukaisemaan muutaman sivun. Sitten panen kirjan takaisin laukkuun ja siirryn sisätiloihin vain kuullakseni kirjan kutsuvan huudon laukusta. Ei auta kuin kaivaa kirja esille ja jäädä niille sijoille ( keskelle käytävää ) pläräämään sitä. Luen muutaman rivin ja siirryn hieman, tällä kertaa tukin pari metriä hyllyn edustaa, koska otin toki kärryn, siihen on hyvä nojailla ja lukea. Jatkan verkkaisesti matkaa kirja kädessä ja vilkuilen sitä kaipaavasti silloin tällöin haahuillessani käytävillä. Sitten en enää kestä: pakko pysähtyä ( poikittain kärryjen kanssa kapealle käytävälle ) ja lukaista muutama sivu.  Ihan vaan kostoksi. Seuraavana päivänä Tersu Toukokuu / Ilta-Pupélon Lontoon kirjeenvaihtaja Kristen Starkin päivä alkoi mainiosti kupposella kuumaa ja someselailulla. Sitten piti lähteä ruokakaupolle ennen iltavuoroa.

Minua on pidemmän aikaa vaivannut eksistentiaalinen kriisi, joka liittyy vahvasti häpeään ja syyllisyyteen (ja sulkeutuneisuuteeni). Häpeään siitä, millaista elämää elän. Halusin päästä kriisistä eroon, koska se on aivan turha ja häiritsee olemassaoloani. Se on myös syy, miksi tämä blogi ei tunnu käynnistyvän millään. Eilen vihdoin pakkasin kameran reppuun, heitin jalkaani vaellusbootsit, jotka täytyy sisäänajaa ennen seuraavaa reissua. En tarvinnut niitä viime reissulla, koska käytin vanhoja patikkakenkiäni ja infernaalisen kuivuuden takia ei tarvinnut käyttää varabootseja ( eli näitä, joita en ollut edes ehtinyt sisäänajaa jalkavaivan takia – juu, lähdin viime kesänä patikalle varpaat valmiiksi paskana ). Sitten suunta kohti Richmond Parkia tavoitteena käsitellä tuota häpeää luonnossa. Häpeä ei oikeastaan ole edes minun häpeäni, koska en sinänsä häpeä mitään. En edes tätä turhaa olemassaoloani, vaikka jokin minussa kuiskii että juuri sitähän minun pitää hävetä. Olo on l

See you on the other side. Luova lauantai - Nähdään toisella puolella