Korkeanpaikankammon siedätystä

Havaitsin, ettei kronologisen matkajutun vääntäminen innosta minua. Eivät ajatuksetkaan ole päässäni kronologisina, vaan pyörivät miten ja milloin sattuu.

Muutan siis mieleni enkä teekään mitään päiväkohtaista selontekoa patikkareissusta. Päivät noudattelivat kohtalaisen samaa kaavaa: herätys kukonlaulun aikaan, aamiainen, aamutoimet, kamat päälle/reppuun ja vuorille. Eipä siinä paljon muuta ehtinyt tekemään eikä ollut tarkoituskaan paitsi niinä muutamina “lepopäivinä”, joita oli pakko pitää, että kroppa (lähinnä jalkapohjat) ehtii palautua.

Vuorilla patikointi on nimittäin raskasta nimenomaan jalkapohjille, vaikka olisi kuinka hyvät bootsit ja sukat. Yleisesti ottaen nimenomaan laskeutuminen on rankempaa: maastosta riippuen kutsun laskeutumisia varvasmurskajaisiksi (polvetkin ovat usein koetuksella).

Varvas- ja jalkapohjamurskajaiset

Patikointi vuorilla ei myöskään ole mitään leppoisaa kuljeskelua selkeillä poluilla. Se on joskus kiipeämistä kivikasojen yli, joskus nousemista irtokivikasassa jossa pitää olla varovainen, ettei koko massa lähde liikkeelle, kulkemista “vinossa” mikä on raskasta nilkoille, joskus tarpomista soisilla rinteillä. Koska täällä on ollut poikkeuksellisen kuivaa, ei ns. Boggy factoreista tarvinnut välittää: paikoissa, joissa normaalisti on soista ja märkää, oli nyt rutikuivaa. Luonnon kannalta paska juttu, mutta patikoijan kannalta unelmatilanne.

Pidän scrämbläämisestä (scramble). En tiedä, mikä olisi sille sopiva suomenkielinen vastine, joten puhun scrämbläämisestä. Se tarkoittaa kuta kuinkin kiipeämistä käsiä apuna käyttäen. Scrämblääminen tuo mukavaa vaihtelua patikointiin.

Korkeanpaikankammoani olen saanut siedätettyä tosi hyvin, vaikka etenkin ekoilla patikoilla oli muutamia hieman tukalia tilanteita. Eräs rinne oli niin kamala, että jouduin pari kertaa hengittelemään sammakkoasennossa kiveen liimautuneena ennen kuin pystyin jatkamaan nousua. Sillä hetkellä kävi mielessä, että en helvetti enää ikinä patikoi vuorilla enkä missään. Olin aivan loppu ja lähes oksensin (mikä johtui tosin ihan muusta syystä, palaan asiaan toisessa postauksessa mutta tiedoksi jo nyt: EN OLE RASKAANA).

Kummasti kamaluus unohtuu, kun vihdoin pääsee huipulle. Sitä vain istuu kivikasan (cairn) kupeeseen, nauraa hekottaa ja onnittelee itseään hienosta suorituksesta. Ja arvaas mitä – voisin mennä uudestaan!


Vinkit korkeanpaikankammon siedätykseen:

- Älä katso alas (äläkä sivuille tai minnekään muuallekaan paitsi eteenpäin eikä sinnekään liian kauas). Kuulostaa idioottimaiselta neuvolta, mutta se oikeasti toimii. Jos ei aktiivisesti katsele, missä kulkee  voi unohtaa keikkuvansa rinteellä. Se on fucking with your mind, mikä ainakin minulla toimii. En tee mitään sillä tiedolla, minne mahdollisesti putoan jos putoan.

- En tykkää käyttää sauvoja, mutta yllättäen ne tuovat turvaa kapeissa ja jyrkissä paikoissa. Turvallisuuden tunne perustunee minulla osittain harhaan (tuo turvaa, kun voi puristaa jotain), mutta osin ihan oikeaan seikkaan eli sauva tasapainottaa kulkua ja sitä voi käyttää apuna kehon ohjaamisessa.

- Siedättämistä voi harjoitella valitsemalla ei-pelottavissa paikoissa haastavampia reittejä ja menemällä muuten vain kurkkimaan reunoille ja tutkimaan rinteitä.

- Luonnollisesti kai tärkein on se oma halu päästä kammosta tai ainakin saada se hallintaan. Minulla se halu on suuri ja siksi varmaan tuloksiakin tulee.

Swirral Edge

Ensi vuodelle onkin uusia ja hurjempia haasteita luvassa. Olisi tarkoitus muun muassa nousta Helvellynille Swirral Edgen kautta. Se oli minulle aiemmin ehdoton no no, mutta kolmen viikon patikoinnin päätteeksi katsoessani alas Swirral Edgelle totesin, että haluan tehdä sen ensi kerralla, mutta en laskeutua vaan nousta.