Fine diningia verkkareissa

Matka jatkui Wasdalesta Buttermereen. Olen kirjoittanut Buttermerestä aiemminkin ja majoituimme tutusti samaan paikkaan eli The Bridge Hotelliin. Tällä kertaa yövyimme eri puolella hotellirakennusta huoneessa, jota voisi pitää romantikon märkänä päiväunena.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Briteissä matkatessa pääsee nukkumaan katossänkyyn. Minusta ne ovat viehättäviä. Huone on muutenkin suloisen persoonallinen ja juuri minun makuuni (makuni on laaja).

Koimme mukavan yllätyksen saavuttuamme hotelliin. Respan herra (muistan hänet viime kesältä) kertoi hotellihintaamme kuuluvan perjantaille (yövyimme hotellissa kolme yötä, ke-la) illallinen hotellin aamiais- ja “fine dining” huoneessa. Pitäisi vain ilmoitella ajankohta, jolloin haluamme illallistaa.

Loput postauksesta käsitteleekin sitten syömistä. Palaan takaisin patikointiin ja ehkä niihin keskitysleirin eläimiin seuraavassa postauksessa.


Mahdollisesti elämäni ensimmäinen fine dining -kokemus

Teimme varmaan kaikki mahdolliset etikettimokat, joita ihminen voi vain tehdä. Ensimmäinen ongelma oli vaatetus. En ollut varautunut mihinkään hienosteluun, ja mukanani oli patikkavaatteiden lisäksi vain ns. aamiais- ja ruokailuvaatteet mallia tavanomaista siistimpi t-paita ja siistit mustat verkkarit, jotka eivät näytä kovin verkkareilta mutta ovat silti selkeästi urheiluhousut.

Harkitsin hetken Rammsteinin keikalla käyttämiäni kledjuja, mutta tulin melko pian siihen tulokseen, että ne sopivat vielä huonommin kyseiseen syömätilaisuuteen. Ei auttanut muu kuin heittää juhlateepaita niskaan mustien verkkareiden kanssa.

Vaan entä kengät? Missään tapauksessa ei mitään patikkabuutseja voi laittaa jalkaan illalliselle, joten arvoin lenkkareiden ja rähjäisten “leposandaalien” välillä. Leposandaaleja käytän lähinnä patikoiden jälkeen, jos on kuuma ilma ja haluan tuulettaa jalkoja. Arvelin, että hikiset sandaalit olisivat aika brutaali valinta, joten päädyin lenkkareihin.

Hotellin aula, kuvattu päivällä. Valitettavasti minulla ei ollut kameraa mukana illallisella.

Saavuimme suomalaisen täsmällisesti aulaan sovittuna aikaan. Ruokailuhuone (sinne mennään yllä olevan kuvan vasemmalla olevasta syvennyksestä) oli tyhjä, mutta osaan pöydistä oli tehty kattaus. Odottelimme hetkisen, mutta koska ketään ei näkynyt lampsimme sisään ja valloitimme mieleisemme pöydän. Vierähti vain hetki, kun tyylikkäästi pukeutunut hovimestari tuli häätämään meidät odotushuoneeseen ja jätti sinne menujen kanssa.

Odotushuone oikealla ovien takana.

Nälkä oli kova, koska takana oli rankka patikka. En malttanut istua paikoillani (olin tutkinut menun jo aiemmin ja siellä oli vain yksi vaihtoehto minulle: sama vegesapuska kuin hotellin pubissa), vaan aloin tutkia huonetta. Ihastelin kirjoituspöytää ja haaveilin samanlaisesta. Ajatuksissani auoin pieniä lokerikkoja ja löysin huoneen 10 avaimen. Huomasin myös kannettavan tietokoneen laturin lattialla. Joku selkeästi käyttää työpöytää säännöllisesti.

Hovimestarin palatessa kerroin hänelle, että laatikossa on huoneen 10 avain. Syntyi säpinää. Pian selvisi, että avain on erään iäkkään herran, joka on asunut hotellissa jo viisi kuukautta (!). Hän ilmeisesti ei halua jättää avainta respaan, koska palatessaan asioilta respa saattaa olla tyhjä ja sitten pitää ikävästi odotella (avaimia ei saa viedä ulos hotellin lähipiiristä). Nyt pilasin herran järjestelyt olemalla yliutelias.

Vihdoin hovimestari tuli ottamaan ruokatilauksemme ja katosi taas. Paikalle saapui asianmukaisesti pukeutunut pariskunta odottamaan. Olimme purskahtaa nauruun tilanteen korniuden takia: me siinä istuimme verkkareissa ja lenkkareissa, heillä oli pukua ja korkokenkää.

Seuraavan kerran olin purskahtaa nauruun saadessani alkupalani nimeltään punajuurisalaatti ja vuohenjuustopallerot tai jotain sinne päin. Isolla lautasella oli kuusi noin peukanlonkynnen kokoista punajuurenpalasta, joiden päälle oli laitettu jokin pieni ruoho. Vuohenjuustopallerot (kolme kappaletta) oli sijoitettu lautasen keskelle. Annos oli niin pieni, että melkein olisi tarvinnut suurennuslasin löytääkseen sen sieltä.

Mies sai lohisalaattinsa (vai olikohan se kanaa, en nyt muista) ja hänen annoksessaan oli oikeasti sitä salaattia ja lohta/kanaa runsain mitoin. Annoksemme olivat ihan eri maailmasta ja minuun iski megalomaaninen salaattikateus (siis nimeomaan sitä salaattia kohtaan, ei niitä lihoja).

Onneksi pääruoka-annos oli kookas ja tuttu minulle ennestään hotellin pubista, jossa olimme syöneet toissapäivänä. Ruuan ainoa miinus oli se, että se oli liian tulista minulle. Se oli toki tiedossani, mutta muita vaihtoehtoja ei vegelle ollut, joten sitä on syötävä mitä on. Korvessa ei auta nirsoilla tai jääpi kokonaan ilman.

Söimme lautaset tyhjiksi ja tilasimme jälkiruuat, kun nekin kuuluivat hintaan. Minulle tiramisua, miehelle jäätelöä. Jälkiruuan saapuessa olin pudottaa silmäni: tiramisua oli sellainen köntti lautasella, että mietin mahtaako kukaan sitä jaksaa syödä. “Urista” päätellen siinä oli neljä siivua tiramisua. Noh, ei muuta kuin kimppuun. Jaoimme jälkiruuan miehen kanssa ja urheasti söimme kaiken.

Jälkeenpäin aloin mietiskellä olisiko etikettiin kuulunut, ettei pääruokalautasta tule syödä aivan tyhjäksi. Koska olimme suunnilleen nuolleet lautaset, saattoi kokki luulla että jäimme nälkäisiksi. Siksi jälkiruoka-annokset olivat niin suuret? Noh, ihan sama: kaikki vedettiin mitä pöytään kannettiin.

Syön uskomattomia määriä patikkareissuilla, mutta siitä huolimatta aina laihdun niillä. Päivittäinen energiankulutus on niin suurta, etten millään saa vedettyä niin paljon kaloreita kuin kulutan.

*

Vastaan edellisen postauksen kommentteihin tänään myöhemmin (edit. ei kun huomenna, menikin myöhäiseksi). Täytyy tästä hipsiä ulos ja asioille. Kovin kauan en ehdi täällä kotona homehtua ennen seuraavaa reissua, joka sitten kohdistuukin Suomeen.