Kumikalkkunan sonaatti

Palaan vielä kerran Järville. Tai voi olla, että palaan useammankin kerran, koska kuvia olisi vaikka muille jakaa. 

Aira Force, kauhea turistirysä. Ei kuvasta niinkään huomaa, mutta selkäni takana huohotti lauma ihmisiä. Äkkiä piti kuvata ja häipyä pois toisten tieltä. Eräs äijä oikein yskäisi merkiksi, että voitko painua helvettiin siitä, että hän pääsee kuvaamaan. Alkoi ärsyttää. Etäisyyksiä ei pidellyt kukaan. Tai siis toki ne pari senttiä pidettiin hajurakoa eli ei ihan kosketuspinnalle tultu.  

Pällisteltiin putousta pikaisesti

 

 

ja siirryimme ylämaailmaan, ei kovin ylös tuolla reissulla.

 

Ihmisiä oli maltillinen määrä. Se on mukavaa: moni ei jaksa kävellä kuin ns. nähtävyyksille. Saapi olla rauhassa.

Ja aina ei tarvitse mennä kovin korkealle nähdäkseen kauas ja kaunista.

 

Voi miten kaipaan Järviä ja patikointia. Aika ehti jo kullata muistot ja jopa sateessa ja tuulessa rämpiminen houkuttelisi kummasti. Ihan sama vaikka sataisi rakeita kunhan pääsisi jonnekin pois.

Aurinko kultaa lehdet reissun viimeisenä päivänä.
 

Terapoin itseäni musiikilla ja silloin voi päätyä vähän minne sattuu. Eilen päädyin kuuntelemaan kumikalkkunan laulua. Viehätyin maksimaalisesti ja etsin alkuperäisen biisin: ihana! Sekä video että itse biisi. Ei tosin varsinaisesti tunnelmaa nostattava. But who cares.