Päiväni evakkona

 Torstai 9.11.

Herään hieman ennen seiskaa ja painan nappia: kahvinkeitin alkaa jauhaa papuja ja sitten keittää niistä kahvia.

Unihiekkaisena mutta pirtsakkana (olen aamuihminen) siirryn vessaan jatkamaan homeenpoisto-operaatiota. Kalkkijäämiä en jaksa jynssätä suihkun seinälaatoista: jääkööt punertaviksi. Pitäisi kyllä niillekin tehdä joskus jotain. Ehkä huomenna…

--- asioita tapahtuu ---

Emman laskettu aika lähenee. Muistutan miestä, että mainitsee kuumailmapuhaltimesta. Eilen lähettämääni sähköpostiin ei nimittäin ole vastattu. Sitten heitän romut niskaan ja häivyn. Ulkona on rapea sää. Tai no, kymmenisen astetta mutta se tuntuu jotenkin kolealta.

Asumme kukkulalla Thamesin rannan kupeessa. Kiiruhdan puiston läpi ja laskeudun rannalle. Jään ihailemaan aamupäiväistä valoa, joka kimmeltää herkästi vedenpinalla. Alan heti kaivata menetettyä kesää ja LÄMPÖÄ.

Maleksin rantaa pitkin nauttien valosta ja ruskasta. Tykkään kulkeutua rantaa pitkin. Olen matkalla kirjastoon, sillä olen varannut muutaman kirjan ja ne ovat minua siellä nyt odottamassa.

Kirjastossa haisee kamalalta. Haen varaamani kirjat ja jään etsimään erästä kirjaa, jonka pitäisi olla paikalla. En löydä sitä, vaikka miten etsin. Harkitsen pyytäväni apua kirjastovirkailijalta, mutta siinä on jonoa. En  jaksaisi jonottaa. Sitä paitsi haisu on kaamea ja tiedän, mistä se tulee.

Kyseessä on eräs (otaksuttavasti) koditon henkilö, joka roudaa säkissä mukana maallista omaisuuttaan. Jos ei ole kotia (täällä kodittomia näkee paljon katukuvassa: osa asuu teltoissa puistoissa tai sillan alla) , on tietenkin aika vaikea peseytyä. Tosin tässä liki on eräs yhdistys, joka tarjoaa tiloissaan edullisen aamupalan ja suihkumahdollisuuden kodittomille.

Mutta siis, en kestä sitä lemua joka syleilee koko kirjastoa. Sitä ei pääse pakoon. On pakko poistua paikalta (minua alkaa oksettaa) ja tunnen itseni hirvittäväksi nirppanokkakermaperseeksi.

Menen hengittämään raikasta pakokaasua ulos. Kaivan eväät laukustani (paloiteltua porkkanaa ja paprikaa) ja lähden tallustelemaan umpimähkään jonnekin. Vedän rautatabletin naamaan ja hieman paleltaa. Päätän mennä “kuntosalille” lämmittelemään. En ole sillä tuulella, että lähtisin minnekään pidemmälle.

Ihanaa, ei ketään paikalla niin kuin ei juuri koskaan. Laitteet ovat paikoin märät, pyyhin niitä nenäliinalla mutta se vain levittää vettä. Isken hanurini märälle penkille, alan nostella itseäni kadoten omaan maailmaani.

Teen kuntopiiriä laitteesta toiseen. Koska laitteissa käytetään vastuksena oman kehon massaa, ei näissä varsinaisesti lihas kasva. Mutta minä tykkään käydä täällä jumppaamassa. Tämä on minun ikioma (no ei kyllä ole, mutta kuvittelen niin) kuntopiirijumppapaikkani.

Havahdun maailmastani orastavan pissahädän yllättäessä. Vieressä on uimahalli ja oikea kuntosali, mutta sinne ei pääse pissalle. Yleisövessaa ei ole. Lähin vessa on terveyskeskuksessa, johon olen taannoin rekisteröitynyt (täällä valitaan itse terveyskeskus tietyistä alueen vaihtoehdoista). Lampsin sinne. Ovella on lappu, jossa kerrotaan että terveyskeskus on suljettu tänään henkilöstön koulutuksen takia. Vai niin, ei sitten.

Seuraavaksi lähin vessa on asuinalueeni keskustan Whole Woodsissa (terveellinen ruokakauppa), menen sinne ja saan pissattua. Huh helpotusta. Ei ole hajua kellonajasta, mutta en uskalla vielä mennä kotiin. Entä jos Emma on taas “hieman” myöhässä? En ole juttutuulella.

Muistan kirjaston kirjat ja päätän mennä kuvaamaan niitä kirjablogiani (kartanon Kruunaamaton lukija) varten. Valitsen kuvauspaikaksi erään suloisen passagen.

Kun kirjat on kuvattu, lähden valumaan kotia kohden. Emma on tullut ja mennyt. Tuli kuulemma ajallaan, ohhoh. Nyt on puhaltimesta mainittu hänellekin: ei ollut Emma kuulemma tietoinen asiasta. Hienosti kulkee tieto.

Minä olin onnistunut tuhraamaan yli neljä tuntia ulkona pyörimiseen. Mihin se aika oikein meni?! Ei sillä, etteikö minulla aikaa olisi. Joskus vain ihmettelen, mihin se katoaa.

Kurkistan sähköpostiin. Nyt on välittämöstä vastattu: huoltomies kuulemma soittaa ja sopii ajan, jolloin voi tulla KATSOMAAN puhallinta. Ilmeisesti aloitamme aiemmin listaamani työvaiheen taas alusta eli kohdasta 1.

Nyt on lauantai. Ei ole huollosta soitettu. Tietenkään. Mutta päivä se on huonemmakin. Tai siis ensi viikolla. En jaksa asiasta liiemmin stressailla enkä repiä verkkareitani. Tähän on tottunut, vaikka tällä kertaa olen valmistautunut pommittamaan Välittäjää niin kauan että asia hoituu.