Pakkoajatuksia (avautuminen)
Olisiko teillä hetki aikaa kuunnella remonttihorinoita. Ai ei vai, no menkääpä sitten muualle.
Remontti alkaa olla finaalissa niin kuin minun hermoni ja kuntoni. On pidellyt rankkoja evakkopäiviä vuorilla. Onneksi säät ovat suosineet eli on kuivaa ja kuumaa, ylhäällä on ollut viileämpää joten ihan kiva. On helppo olla liesussa, kun tarkenee.
(Välihuomio: Kaikki postauksen kuvat ovat evakkoretkiltäni.)
Herään yleensä aamuviiden ja -kuuden välillä, kaadaan pari kuppia kahvia naamariin ja alan valmistella päiväreppua menokuntoon. Sinne sujahtaa parin litran vesipussi, samoin aamiainen ja eväs. En voi syödä kotona, koska en kykene syömään niin aikaisin. Olen ovesta ulos yleensä kahdeksan jälkeen.
Voisin nukkua pidempäänkin, mutta en pysty, koska suoli herättää aikaisin eikä sen jälkeen tule uni enää, koska alan stressata, milloin joku paukkaa sisään ja vatsa kurailee. Haluan impata kahvini rauhassa ja hoidella vessarutiinit ilman ylimääräisiä ihmisiä talossa. Kurailukin loppuu, kun poistun.
Riku (The Builder) huomautti torstaina, että aina kun hän saapuu minä katoan. Kerroin, ettei ole mitään henkilökohtaista ja että olen ”a bit sensitive to noise” ja juoksin karkuun. Sitten mietin ensimmäisen tunnin kävellessäni, olinko töykeä ja miten voisin vakuuttaa Rikun siitä, että hänessä ei todellakaan ole mitään vikaa, vaan minun päässäni.
Suunnittelin kääntyväni takaisin ja meneväni avautumaan, kuinka vatsani on kuralla stressistä, koska olen hermopeikko ja häivyn omille teilleni nimenomaan sen takia enkä missään nimessä siksi, että Riku tulee. Ja itse asiassa luotan Rikuun niin paljon, ettei minun tarvitse olla kyttäämässä hänen tekemisiään. Kuvittelin mielessäni avautumiset, joiden päätteeksi halaisin Rikua ja vakuuttaisin, että ei tosiaan ole henkilökohtaista.
Alkoi ajatus lähteä niin laukalle, että lopulta oli pakko pistää podcast pyörimään, että saan pakkoajatukset katkaistua. Aluksi oli keskittyminen vaikeaa ja ajatus harhaili, mutta sain rauhoitettua itseni.
On muuten aivan helvetin rasittavaa olla tällainen. Pakko-ajatukset ovat saamarin rasittavia ja niistä on todella vaikea päästä eroon. Eivätkä ne koske vain esimerkiksi tätä remonttia, vaan milloin mitäkin.
Sille on olemassa diagnoosikin, OCD (Obsessive-compulsive disorder). Minulla näitä pakkoajatuksia on ollut lapsesta asti, mutta ne ovat muuttaneet muotoaan elämäntilanteiden mukaan, mutta eivät koskaan kokonaan poistuneet. Uusi pakko tulee aina vanhan tilalle.
Moni mieltää OCD:n olevan suunnilleen sitä, että pitää olla kynät pituusjärjestyksessä ja muuta vastaavaa, mutta oikeasti oirekirjo on laaja ja kynät vain jäävuoren huippu evätkä joillekin huippu tai mitään muutakaan. Minulle nimittäin on aivan sama, miten kynät missäkin ovat (paitsi että minun kyniini ei saa ilman lupaa kukaan koskea).
Minulla oireilu ilmenee erityisesti pakkoajatuksina ja lapsena tiettyinä sanojen ja kuvien toisteluna päässäni (nykyään enää kuvina ja toistuvina kohtauksina). Joistakin oireista olen päässyt melko lailla eroon (muun muassa vessaongelmasta), mutta nekin voivat aktivoitua milloin tahansa.
Esimerkiksi nyt remontin aikana minun on todella vaikea käyttää omaa kotivessaa. Siksi on mentävä muualle: kuseksin mieluummin puskiin vuorilla, koska siellä se kusi sentään suihkuaa lampaiden helliä naamoja katsellessa. Kotona olen ummessa enkä siksi voi olla kotona remontin aikana. Ja myös siksi, että kuravatsa ja väänteet eivät helpota, ellen poistu kotoota.
Siispä olen patikoinut päivittäin noin kahdeksan tunnin lenkkejä ja noussut useille huipuille. Vain siten saan itselleni rauhan. Aloin jossain vaiheessa kuljettaa kirjaa mukana ajatuksenani saada itseni lepäämään välillä. Minähän en edes pysähdy niitä eväitä syömään, vaan vetelen ne tuulensuojaan kävellessä.
Tätä överitahtia on nyt jatkunut pari viikkoa (viikonloppuisin annan jalkapohjilleni lepoa ja teen sairaalloisia fillarilenkkejä) enkä ole antanut keholle kuin kaksi semilepopäivää (matkustin Penrithiin ja Carlisleen), jolloin silloinkin kävelin kuin hullu. Liikuin jo ennestään paljon, mutta nyt on lähtenyt lapasesta tämä.
Liikuntamääräni ja siten kulutus on niin massiivista, että en saa mitenkään syötyä riittävästi (koska en vain jaksa eikä tee mieli) ja olen pari kertaa joutunut turvautumaan energiapalloihin (proteiinipitoisia palleroita), koska jalat on menneet ihan makaroniksi ja olen ollut lähellä oksentaa. Kunto on kyllä noussut tässä rempan aikana varmaan yhtä paljon kuin paino laskenut.
Minua ei sinänsä laihtuminen haittaa, koska minulla on pakkoajatuksia siihenkin liittyen ja itse asiassa anorektiset ajatukset ovat taas aktivoituneet. Salaa nautin massiivisesta kalorivajeesta ja ohimoitteni kuopista, mutta tajuan kulkevani jo äärirajoilla.
Mutta jonakin päivänä ensi viikolla remontin pitäisi olla ohi. Sitten voin alkaa korjata päätäni. Olisi herkullinen ajatus antaa itsensä anoreksialle ja katsoa, kuinka pieneksi voin muuttua. Kun en ennestäänkään järin suuri ollut. Mutta olen kulkenut sen tien enkä jaksaisi sitäkään enää.
Mietin viitsinkö näin henkilökohtaista paskaa tänne ladata, mutta who cares. Jos jotain olen oppinut elämäni aikana, niin sen, että toisen big deal ei merkitse muille yhtään mitään. Ja sitten kuollaan kaikki.
<3 <3 <3 <3 <3
ReplyDeleteJutellaan ens viikolla? Mua on vaivannu nyt jotkin hiukan samansuuntaiset ajatukset viime aikoina ja sitte se tietenkin ahistaa. :D Hallinnassa onneksi on kaikesta huolimatta.
Tuun huomenna aamulla Discordiin, mutta en tiedä kauan ehdin siellä olla. Tuntuu, etten saa ikinä olla rauhassa ja tehdä omia juttuja, jos olen himassa. Koko ajan tulee jotain muuta tehtävää tai selvitettävää. :D
DeleteHyvä, että sinulla hallinnassa asiat kuitenkin! <3
Arvostan suuresti sitä, että kirjoitit tästä, koska minulle tällä oirekuvauksellasi on merkitystä. Yleensäkin se, että ihmiset kertovat vaikeuksistaan on kuin lahjan antamista, koska silloin toiset (lukijat/kuulijat) tuntevat, että eivät ole yksin, on heillä sitten näitä samoja ongelmia tai muita. Hyvä sinä! Kiitos!
ReplyDeleteItselläni maha ei toimi reissuissa, ja nyt on alkanut käydä niin, että se ei toimi myöskään silloin kun meillä on vieraita. Alan muutoinkin paria päivää pitempien vierastelujen aikana toivoa, että saisin olla taas omassa olossani.
Tunnistan myös tuon upeasti kuvaamasi syyllisyyden, ajatukset ettet vaan olisi loukannut Rikua ja kuvitelmat siitä, että palaisit selittämään kaiken juurta jaksain. Oikeasti Riku ei varmaan tunne oloaan yhtään loukatuksi, mutta eihän näille ajatuksille mitään voi.
Jotain pakkoajattelua on kyllä ollut itsellänikin, eriasteisena eri aikoina, ja taipumus pitää asioita isompina mitä ne ovat ja siksi panikoida ja ylivalmistautua esim juuri vierailuihin.
Onpa hyvä, että remontti on pian ohi. Koita tehdä hyvät eväät sinne retkillesi ja ajatella 'This is my way'.
Tunnustan, että jännitti tämä postaus julkaista, mutta toisaalta yritän muistaa blogini teeman eli Täällä en pyytele anteeksi – en olemassaoloani enkä mitään muutakaan.
DeleteYmmärrän vertaistuen merkityksen, koska olisin sitä joskus muinoin itsekin kaivannut. Silloin kun vessaongelmat olivat pahimmillaan eli olin aivan ummessa. Silloin tutkittiin ja poissuljettiin neurologiset ja fyysiset syyt ja todettiin, että vika on tosiaan “päässä” ja oireet kuuluvat pakkoihin, joita minulla on muitakin.
Minulla toimii vatsa ihan hyvin, mutta reagoin siis vatsalla kaikkeen eli menee ihan kuralle eikä kurailu tahdo loppua ennen kuin tilanne laukeaa eli poistun itse jonnekin. Tätä samaa esiintyy, kun pitää lähteä esim. lennolle. Kuulostaa siltä, että sinullakin vatsa oireilee kun nyt psyykkisistä syistä eli tarvitset omaa rauhaa ja tilaa.
En usko minäkään, että Riku sen kummemmin menemisiäni pohtii. Mutta näille syyllisyydentunteille ei oikein mahda mitään, vaikka kuinka järkeilisi. Tai nyt jo olen päässyt yli näistä, mutta tuntuu että koko ajan keksin uuden syyn, miksi olen töykeä ja paska, vaikka sinänsä tajuan etten varmaankaan ole. Järki ja tunne-elämä eivät nyt kohtaa.
Vaikeinta on se, että koti on minulle turvasatama ja erittäin yksityinen keidas. Nyt se on liattu ja hajotettu, kun jatkuvasti ramppaa yksi sun toinen turmelemassa pesäni. Tuntuu kuin olisin omassa kodissani vieras enkä uskalla tehdä täällä mitään.
Sen sijaan rempparit sun muut lampsivat täällä kuin renkituvassa ja sotkevat kaiken ja ovat valloittaneet joka helvetin nurkan. Olen tarkka siitä, että ovet huoneisiin ovat kiinni, mutta eteinen ja vessa ja tietysti keittiö on täynnä pölyä, paskaa ja muuta romua.
Oho, taas avauduin ja heti aamusta. :D Kohtapa varmaan ekat ihmiset tunkevat sisään enkä edes tiedä, keitä kaikkia tällä kertaa tulee.
Voi Elegia. ❤️ Upeaa, että kirjoittelit näistä asioista, koska mä olen sitä mieltä, että mitä enemmän vaikeista asioista puhutaan, sitä useampi voi ehkä tunnistaa itsessään samankaltaisuutta ja tajuta, ettei olekaan yksin.
ReplyDeleteMinäkin tunnistan monesta kohtaa itseni niin hyvin. Erityisesti tuo anoreksialle antautuminen kolahti, vaikka mulla ei ole koskaan varsinaista (diagnosoitua) anoreksiaa ollutkaan, niin syömishäiriö oli jossain vaiheessa aika paha ja aktivoitui aina vaikeissa elämäntilanteissa. Sille tielle on niin helppo lähteä, vaikkei se autakaan loppujen lopuksi mitään. Mutta ihmeellistä voimaa se antaa, kun saa näännytettyä itsensä.
Ja noi vessa-asiat... Siinä on suurin syy, miksi inhoan aikaisia remonttikäyntejä ja kyläilyjä sellaisissa paikoissa, joissa vessa ei ole tyyliin jossain metsän keskellä olevassa äänisuojatussa kopissa. Mun vatsa menee täysin juntturaan (ihan psyykkisistä syistä eli siitä pelosta, että peräpäästä kuuluu vieraiden ihmisten korviin jotain ääniä), kun en kerta kaikkiaan uskalla tehdä tarpeitani. Muutenkin ummetus pelottaa, koska sehän saattaa lihottaa minut ihan hirveäksi ryhävalaaksi!
Toivoisin osaavani sanoa jotain järkevämpää, mutta päivä alkaa olla jo niin tapissa, että aivotoimintaa ei juurikaan ole. Neuvoja en ala jakelemaan (eipä mulla niitä olisikaan – ainakaan mitään viisaita!), mutta se tiedä, että jos kaipaat juttu- tai viestittelykamua, niin minuun saa aina ottaa yhteyttä. ❤️ Pus ja hali!
P.S. Jumankekka mitkä retkeilymaisemat!
Totta tuokin, en tosin usko että tätä blogiani kovin moni lukee. :D Mutta huomaan, että minua helpottaa, kun saan huudella näistä. Ei ole niin yksin näiden kanssa ja toisaalta olen aina ollut sellainen ihminen, jonka olo jossain määrin helpottuu kun saa huudella ja tuuletella asioita.
DeleteSyömishäiriöitä on monenlaisia ja vaikkei niitä olisi diagnosoitu, niin kyllä ne silti ovat ihan todellisia. Muistelisin, että olet kirjoittanut ssyömishäiriöistäsi taannoin. <3 Ja tunnistan tosiaan tuon voiman saamisen syömisiä kontrolloimalla. Ainakin minulla söymishäiriö on nimenomaan pyrkimystä kontrolliin – saa muka kontrollin tunteistaan, kun kontrolloi kehoaan, vaikka oikeasti siinä ei kyllä kontrolloi yhtään mitään muuta kuin… ööh, syömisiään.
Minulla nämä vessaongelmat ovat laillasi somaattisia. Kun olivat oikein pahoina ja kävin terapiassa, on tutkimuksin suljettu pois muut mahdolliset syyt eli ei ole elimellistä tai neurologista tmv. Minuakaan eivät äänet haittaa, vaan yksinkertaisesti menen umpeen. Ei siis tule pissaa eikä mitään. Olen elänyt näiden kanssa lähes koko ikäni ja työpäivät olivat kammottavia, kun useina päivinä olin yli kahdeksan tuntia käymättä vessassa ja vatsakivut ja turvotukset olivat päivittäisi (koska luonnollisesti en voinut syödä enkä juoda edes vettä, ettei vaan tule vessahätä). Vuosien myötä koko pääkoppa meni niin sekaisin kaikin puolin, että päädyin uudelleen hoitoon.
Nykyään nämä vessaongelmat aktivoituvat vain poikkeustiloissa tai jos olen kiihtynyt tmv. Ja todellakin mieltä rauhoittaisi, jos se julkinen vessa tai mikä tahansa vessa olisi tyyliin jossain pommisuojassa eikä kukaan näe, kun sinne menee (minulla vessaongelmat liittyvät ihmisyyteen eli jotenkin ihmisyyteni katoaa ja minusta tulee kone eivätkä koneet käy vessassa).
Kiitos viestittelytarjouksesta <3 Olen usein miettinyt, että laittelisin sinulle privaviestiä, mutta olen huono sellaisissa, koska jännittää, että entä jos toinen ei mitään viestejä haluakaan saada ja kokee sellaisen tunkeilevana :D Olen monta kertaa miettinyt, että haluaisin jopa tavata sinut. Olen niin kauan seurannut blogiasi, että jotenkin on sellainen perstuntuma, että tapaaminen tuskin olisi kiusallinen – voisi olla aika hassu!
Maisemissa ei tosiaan ole valittamissa! :P
Mäkin olen miettinyt monesti, että haluaisin tavata sinut! Mutta mua pelottaa se, että jos en vastaisikaan yhtään ennakkokäsitystäsi ja olisinkin mielestäsi helvetin tylsä, ja sitten tapaamisesta tulisi vaivaannuttava. Mä pelkään aina, että mulla ei ole ihmisille mitään annettavaa, vaan olen yhtä kiinnostava kuin reikäinen villasukka. :-D Menneisyyden traumoja kai...
DeleteEn usko, että kovin pahasti voi aavistukset mennä pieleen :D Sama pelko toki minullakin on, että entäs jos olenkin supertylsä ja muutenkin idiootti. Mutta ajattelen niin, että ei maailma siihenkään kaadu.
DeleteEn usko, että sinä voit olla tylsä jos olet vähänkin blogisi kaltainen eli aito, ihana ihminen! <3 Itse en odota ihmisiltä ja tapaamisilta mitään spektaakkelia tai sirkusta – ajatukset ovat tärkeimpiä. :D
Mutta mietitään asiaa eikä stressata mitään!
<3
DeleteTuossa neljännen kuvasi vuoren tummassa vihreässä on jotain mikä saa ihokarvani nousemaan. Kuvassa on jotain kohtalokasta ja armotonta, surua myös.
ReplyDelete
DeleteNeljännen kuvan huippu on nimeltään Catbells. Se on tässä lähellä Derwentwaterin kupeessa. Kutsun sitä “ruuhkavuoreksi”, koska se on kauhistuttava turistirysä. Jostain syystä (oliskos ollut liian kuuma ja keskellä viikkoa) se oli hyvin hiljainen juuri tuona päivänä, joten tein sen samalla. Olin tuossa kauempaa ja ajatukseni oli skipata Catbells ja laskeutua ennen sitä välttääkseni ihmiset. Mutta ei tosiaan ihme kyllä ollut juuri ihmisiä tuona päivänä. :D
Catbells on ihastuttava, pidän sen noususta kovasti: siinä pääsee halutessaan vähän kiipeilemäänkin (kiipeilykohdat voi myös kiertää, jos ei tykkää kiivetä). Suurin harmi tosiaan on, ettei sinne ole useinkaan asiaa sesonkiaikoina (jos häiriintyy ihmisistä niin kuin minä, heh).
Ylikunto ja alipaino, ei ihme, että pääkin alkaa kulkea laukalla. Toivottavasti se remppa valmistuu ajallaan, niin saat pääkopan kuntoon. Parin viikon pakoilu ei tee hyvää psyykeelle, eikä kropalle.
ReplyDeleteMinulla oli nuorempana joitain pakkoajatuksia, liittyi aina stressiin. Onneksi nykyään pystyy elämään suht stressitöntä elämää, vähentää ahdistusta, eikä hyperventiloikaan niin kuin ennen.
Rutiinit takaavat stressittömän elämän, mutta auta armias, kun rutiineihin tulee muutoksia. Silloin minäkin vietän aikaa pytyllä ja vatsa soittaa.
Riku varmaan arvostaa, kun et ole niskaan hengittämässä. Anna hänelle vaikka lähtöhali, kun kaikki on valmista.
Remppa on jo ohittanut parasta ennen -päiväyksensä eli sen olisi pitänyt jo valmistua :D Nyt on keittiöön kuitenkin saatu roudattua jo kaikki sinne kuuluvat vehkeet ja ilmeisesti tänään illalla ne alkavat toimiakin.
DeleteTäysin valmista ei silti tänäänkään vielä tule, mutta jos nuo remppakamat ja muu sieltä katoaa (kaapitkin ovat täynnä jotain meisseleitä sun muuta, yhyy), niin aion suursiivota sen. Koska kauhukseni tajusin, että kukaan muu ei sitä ilmeisesti siivoa eli joudun itse kaikki pölyt ja paskat pesemään ja moppaamaan lattian (uusi hieno lattia ja ihan täynnä paskaa) jne. Luulin kyllä, että kun tilaa keittiöremontin, saisi uutuuttaan kiiltelevän ja puhtaan keittiön mutta ei oikein vaikuta että niin käy.
Minulla on pakkolepopäivä tänään. Varpaasta on mennyt nahkat niin pahasti rullalle, ettei kävely oikein suju. Häivyn kyllä kylille myöhemmin, mutta tuskin pystyn vuorille menemään. Ehkä hyvä näin.
Minulle pahinta on olo, että olen koditon. Koti ei tunnu turvalliselta keitaalta, vaan ihan kuin se olisi valloitettu ja itse on täällä vankina, ellei karkaa jonnekin pois. Jep, ne omat rutiinit ja ajat ovat tärkeitä: niistä ei ole oikein mitään nyt jäljellä. Mutta loppu jo häämöttää.