Päiväni lautamiehenä

Vinguin reilu vuosi sitten kesken muuttopöhineiden huonoa onnea saadessani osoituksen suorittaa Jury Service. Sain siirrettyä ajankohtaa ja tietenkin paikkaa, koska oli muutto vaiheessa.

Uudeksi paikaksi määräytyi Carlisle, jonne täältä matkustaa julkisilla reilut pari tuntia. Nopeampi suora bussi kulkee peräti kaksi kertaa päivässä suuntaansa, mutta nuo ajankohdat eivät sopineet minulle. Siksi kiertoajelu kahdella dösällä.

Carlisle Courts of Justice

Tämä tapahtui tammikuussa, tarkemmin maanantaina 9.1.

Paikalla piti olla kello 9, joten suunnistin ensimmäiseen bussiin joka vei minut Penrithiin: siellä vaihdoin Carlisleen menevään dösään. Penrithin bussi oli märkä ja kylmä, kuin olisi pakastinarkussa matkustanut. Ilmeisesti säästettiin lämmityskuluissa tai sitten kuski ei osannut lämmittää tai oli muuten vain sadisti.

Carlisleen saavuin etuajassa, koska valittavana oli myöhästyä tai olla liian ajoissa. Suomalaisena tunnollisena valitsin etuajan. Muutenkin vituttaa myöhästelijät – erityisesti ne samat tyypit, jotka ovat AINA myöhässä ihan sama milloin ja minne tapaamiset sopii. Ikinä eivät onnistu tulemaan ajoissa paikalle. Koen sellaisen käytöksen ylimielisenä piittaamattomuutena plus erittäin epäkohteliaana.

Oikeustalolla suoritettiin samantyyppinen turvatarkastus kuin lentokentillä paitsi kengät sai pitää jalassa.

Käsilaukkuani tutkittiin ja ojennettiin siellä lymyävä vesipullo käteeni, koska sitä ei kuulemma läpivalaista. Toinen henkilö kehotti ottamaan huikan vedestä sillä aikaa, kun tonkivat kamojani. Kuinka huomaavaista, ajattelin ja jatkoin seisomista tumput suorina vesipulloni kanssa.

Hetken kuluttua toinen tyyppi kehotti uudelleen ottamaan huikan vedestä. Vasta sitten tajusin, ettei se ollutkaan huomaavaisuutta, vaan minun pitää oikeasti ottaa tömpsyt vesipullostani. Ilmeisesti siltä varalta ettei pullossa ole syanidia ja etten ole aikeissa myrkyttää koko oikeustaloa. Nolona ryystin vettä ja kehuin että on herkullista ja sitten me kaikki nauroimme ja pääsin jatkamaan matkaa vankilaan.

Sillä huone, johon lautamiehet sijoitetaan on lukittu (varmaan sisäpuoleltakin, en uskaltanut kokeilla) eikä sieltä ole asiaa pois ilman lupaa eikä yleensä edes luvan kanssa, koska lupaa ei irtoa. Siellä olimme kuin kruununjalokivet suojassa maailman juoruilta paitsi että puhelinta toki sai käyttää ja lukea vaikka niitä maailman juoruja.

En ollut ainoa etuajassa tulija, mistä olin huojentunut sillä häpesin etuaikaani enkä halunnut vaikuttaa yli-innokkaalta, koska olin lähinnä ali-innokas ja toivoin vain pääseväni pois.

Kellon ollessa lähempänä kymmentä kuin yhdeksää vanginvartija (eli meidän lautamiesten vahtimestari) toivotti meidät tervetulleeksi ja lätisi jotain hetken ennen kuin pisti sen saman videon pyörimään, jonka olin himassa katsonut jo useamman kerran ja osasin lähes ulkoota. Olen ihminen, joka valmistautuu asioihin, joihin pääsee tai joutuu tai jotka valitsee. En ole se ihminen, joka itkee “miksei kukaan kertonut” (erityisesti tänä helposti saatavilla olevan tiedon aikakautena oma-aloitteisuus on mielestäni arvo - eipähän tarvitse sitten itkeä jälkikäteen ainakaan niin paljon ja voi syyttää vain ja ainoastaan itseään, kun kaikki menee päin persettä silti).

Ei siis tullut yllätyksenä, että palvelus (spoiler alert: joka osaltani jäi erittäin lyhyeksi, muah) oli lähinnä odottelua. Videon katsomisen jälkeen nimittäin odoteltiin, että jotain tapahtuu. Sitten tapahtui jotain: meille kerrottiin, että hetken kuluttua ilmoitetaan juryyn valitut 16 henkilöä (12 lautamiestä plus neljä varalle, jos valituilla on esteitä esim. kytköksiä käsiteltävään keissiin tmv.).

Ilmoitusta odoteltiin melkein tunti. En tullut valituksi, mitä aavistelinkin. Mielessäni jo naureskelin, miten aikoisivat ääntää nimeni siten, että edes minä ymmärrän että se on nimeni. Sukunimeni ei nimittäin ole sieltä helpoimmasta päästä ja yleensä se osataan joten kuten ääntää vain, jos sen itse sanoo ensin ja silloinkin menee yleensä pieleen.

Valitut koottiin omaan ryhmäänsä ja sitten taas odoteltiin. En muista kuinka kauan, mutta se tuntui ikuisuudelta. Tuon ikuisuuden jälkeen valioyksilöt vietiin takaovesta ilmeisesti oikeussalin lämpiöön. Me ei-valitut (noin kahdeksan henkilöä) jäimme penthouseen (tilamme oli ylimmässä kerroksessa ja siellä oli oikein terassi, jos olisi halunnut varta vasten mennä palelemaan ulos).

Sitten taas odoteltiin.

Vanginvartija ilmoitti, että mahdollisesti meitä hylkiöitä ei tarvita enää, mutta asia varmistuu “pian”.

Sitten odoteltiin (aika kauan).

Kävi niin, että meidät ylimääräiset vapautettiin siltä päivältä ja koko loppuviikolta jury-palveluksesta. Sisälläni alkoi paistaa aurinko, mutta pidin naamatauluni peruskulemilla. Enää piti täyttää kulukorvaushakemus ja hyväksyttää se vanginvartijalla ja sitten olin vapaa häipymään ainakin viikoksi.

Miksi näin? Kävi ilmi, ettei paikalla ollut riittävästi tuomareita. Toisin sanoen myös ne valitut päästettiin ainakin siltä päivältä vapaaksi, koska mitään oikeudenkäyntiä ei koskaan tullut. Ne tuomarit, joita talossa oli, olivat kiinni muissa keisseissä.

Olisin tietysti voinut ehdottaa itseäni tuomariksi. Lautamies, tuomari who cares – I can do it. Mutta en ehdottanut, vaan juoksin vapauteen.

Myöhemmin illalla tuli sähköpostitse viesti, että minut on vapautettu jury-servicestä. Ei tullut yllärinä se ja voitte vain aavistella, miten rehevästi nauroin mailia lukiessani.