Täällä en pyytele anteeksi

Kerroin reilu kuukausi sitten tavanomaista runsaammasta hiustenlähdöstäni . Nyt on tultu siihen pisteeseen, että hiukseni ovat paikoin niin harvat, että niiden ollessa märät tai likaiset päänahka kuultaa läpi ihan selvästi . Hiusten ollessa puhtaat ja kuivat harvahiuksisia länttejä voi bongailla sieltä täältä. Varsinaisia kaljuja kohtia ei ainakaan toistaiseksi ole, vaan hiuksia on lähtenyt tasaisesti koko päästä. Nyt pää on niin kevyt, etten edes huomaa minulla hiuksia olevan. Aiemmin pidin kotioloissa hiuksia ponnarilla tai nutturalla, koska ne olivat niin raskaat. Kastuessaan hiukset painoivat vielä enemmän – nykyään en edes suihkussa tunne hiusteni painoa. Melkoinen muutos aiempaan. Yksittäinen hius minulla on ohut ja lasimainen. Hiukseni näyttävät hyväkuntoisilta ja kiiltävät sekä tuntuvat pehmeiltä. En siis havaitse muutosta hiusten laadussa. Leikkasin pari päviää sitten noin kahdeksan senttiä pituudesta pois. Alan varautua siihen, että pitää leikata vielä lisää. Katseli

Kävin eilen joulukaupoilla. Tai eivät ne mitään joulukauppoja olleet, vaan ihan niitä samoja puoteja jotka ovat olemassa muulloinkin kuin jouluna. Mutta on kai hienoa sanoa menevänsä joulukaupoille ja sitten kuitenkin menee vaikkapa puutarhaan ( kävin kyllä muutamissa kaupoissakin – joulukoristuspostaus tulee mahdollisesti myöhemmin ). Puutarhassa seuranani olivat Lontoon rohkeimmat ( väite on mielivaltainen eikä perustu mihinkään eli asiaa ei ole tutkittu ) oravat, joista ei ole kuvia koska en jaksanut kuvata niitä. Pähkinää hakivat kuitenkin kädestä ja olisivat huolineet enemmänkin, jos olisi ollut. Kas tässä itse York House . Siellä näytti olevan hääkuvaus käynnissä. York House Gardens on ihastuttava kaksiosainen puutarha Thamesin rannalla. Sillan toisella puolella avautuu joen varrella oleva osuus puutarhasta. Siellä sijaitsee puutarhan kruunu. En jaksanut sitä kuvata, koska minulla on noin miljoona kuvaa siitä ennestään. Otin kuitenkin videon, katsopa mi

On SE aika vuodesta. Nimittäin rumien villapaitojen aika, jolloin rättirekit notkuvat toinen toistaan karmeampia joulupaitoja. Kävin tänään tosi trendikkäässä ryysypuodissa, jonka valikoima tulee pääasiassa Italiasta. Ehkä peräti suoraan Milanon catwalkeilta. Oi mitä ihanuutta aina silmänkantamattomiin asti. Kyllä olisikin mukava kääriytyä paitaan, jonka etumuksessa joulupukki vääntää torttua savupiippuun. Siitä saisi mukavan keskustelun aikaiseksi joulukinkereissä. Ai niin, en käy joulukinkereissä. Onneksi. Does somebody need a hug? Juu ei kiitos. Joko sinulla on ruma joulupaita? Kuka arvaa onko minulla.

Eel Pie Island on pieni suljettu saari Thamesissa. Saarella on mielenkiintoinen historia, josta voit lukea enemmän muun muassa täältä ( enkuksi ). Nykyään saarta asuttavat lähinnä taiteilijat, jotka avaavat työpajojensa ovet taviksille kahdeksi päiväksi pari kertaa vuodessa, yleensä joulukussa ja kesä- tai heinäkuussa. Viime viikonloppuna oli joulukuinen avointen ovien päivä. Pyrin käymään saarella ainakin kerran vuodessa. Tämän vuoden kesäaukiolon missasin, koska olin jossain reissussa. Olen aiemminkin postannut Ankeriaspiirakkasaaresta ( joulukuu 2014 ja kesäkuu 2017 ), joten kirjablogiani ( Kartanon kruunaamaton lukija ) seuranneille saari lienee tuttu ennestään. Mutta minä en koskaan kyllästy saareen, se on sama mutta kuitenkin hieman erilainen joka kerralla. Ja tokihan esillä oleva ja myytävä taide vaihtuvat. Rakastan saaren tunnelmaa, sen epäsovinnaisuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Joskus olo on hieman päätön, toisinaan kädetön.

Illan hämärässä hehkuvat valot lämmittävät mieltä, eivät muuta. Joskus, usein se riittää. Minulla on aikaa pysähtyä ottamaan vastaan tuo valo, lämmittää sen kauneudella mieltäni. Unohtua sijoilleni seisomaan, vangiksi kuvaan. Siitä tulee muisto, johon voin palata. Yö ottaa syliin. Syksy ei ole vielä paennut puista. Makrotex-haasteessa on aiheena Jotain lämmintä. Ilta oli ihmeellisen lämmin eilen, katuvalot lämmittivät sielua. Ja kauneus helli hermoja.

Paratiisiin viidessä minuutissa, niin lähellä olen. Minulla on toistaiseksi menopaluu. Lempipaikka: Hautausmaat

Olen jonkin aikaa salaisesti kyttäillyt Pieni Lintu -blogin luotsaamaa Makrotex-haastetta . Nyt päätin vihdoin itsekin osallistua. Tykkään kuvahaasteista ja juuri nyt kaipaan sellaisia tuomaan iloa ja pientä puuhastelua elämääni ( heti tunnustan, että nämä kuvat ovat noin vuoden vanhoja, mutta jatkossa pyrin ottamaan kuvat haastetta varten ). Nyt aiheena on karkki. Tässä oikein ylellinen ja kuvauksellinen nami, joka jo vuosi sitten oli melko monta vuotta vanha. En enää muista, mistä se tarttui mukaani ( varmaan jostain hotellin aulanamikiposta ), mutta en ole koskaan ollut kiinnostunut syömään sitä, joten käytän sitä silloin tällöin kuvausrekvisiittana. Nythän namukka on jo varmaan homeessa ( en edes tarkalleen tiedä missä se on, pitäisi kaivaa se esille jostain kivenkolosta ).

Olen jo jonkin aikaa pannut merkille, että karvanlähtöni on runsaampaa kuin tavallisesti. Ihmiseltähän ( toki yksilöllistä on tämäkin ) irtoaa lähes sata hiusta päivittäin päästä. En ole koskaan tullut laskeneeksi tarkkaa määrää omalla kohdallani ( oletko sinä? ), mutta viime aikoina (tarkoittaa reilun puolen vuoden ajan ) irtohiuksia tuntuu löytyvän joka paikasta ja niitä jää käteenkin, kun hiplaa hiuksia ( minulla on tapana esim. lukiessani pyöritellä hiustuppoa sormen ympärille. Ei tämä puhde mielestäni aiemmin aiheuttanut tällaista määrää karvasatoa ). Googletus tuo paljon tietoutta naisten hiustenlähdöstä. Koska karvaa on melko runsaasti yhä edelleen päässä ja uuttakin näyttäisi pukkaavan, hiukset kasvavat pituutta edelleen eikä ole sukurasitetta kaljuuntua, niin en koe aiheelliseksi vielä hyppiä seinille. Menin kuitenkin eilen pilleripuotiin tutkimaan olisiko jotain kivoja nappeja, joita voisin vedellä ja tuntea tekeväni itselleni jotain hyvää. En käytä mitään lisäravinteit

 Joskus käy päänupissa niin kova meteli, ettei tahdo kuulla itseään. Tai ehkä se olenkin juuri minä, minät. Tämä työ on vanha, mutta olen hieman muokannut sitä enkä muista osallistuneeni sillä koskaan aiemmin Luovaan lauantaihin , jonka haaste on nyt METELI.

Sain vihdoin eilen aikaiseksi uusia Kew-vuosikorttini. Se umpeutui elokuun ensimmäinen enkä ole sen jälkeen puistossa käynyt. Taisi olla kesäkuuta, kun viimeksi sinne pääsin - tässä kun oli suomireissukin välissä ja patikat sun muut. Kew on vihreä keitaani ja minulle tosi tärkeä. Ramppaan siellä melko usein: joskus vain oikaisen sen läpi ollessani lenkillä tai muuta vastaavaa, toisinaan hengailen siellä ja tutkin kasveja ja paikkoja. Kew elää ja muuttuu jatkuvasti. Toiset kasvit kukkivat kun toiset eivät, koko ajan on jotain käynnissä. Kew:ssa sijaitsee maailman suurin viktoriaaninen kasvihuone, Temperature House. Se oli remontissa about viisi vuotta ja avautui toukokuussa uudelleen yleisölle. Leaf Spirit, veistänyt Simon Gudgeon . Versoa voi syksylläkin. Kew:ssa yhdistyy luonto ja taide. Kasvit itsessäänkin ovat usein kuin taideteoksia. Kuvassa vessarakennus. Lempikasvihuoneeni on Princess of Wales Conservatory. Siellä järjestetään vuosittain orkidea-f

Kukat eivät kuki öisin. Ne menevät nuppuun odottamaan uutta aamua. Well, think again. Fox Daisy Giraffazalea Luova lauantai : Yön hämärässä

No en lähtenyt, sori. Vaihdoin kuitenkin korkkarit New Balancen lenkkareihin (TK-Maxx, £30). Kävin etsimässä kukkia, sillä tiesin niiden vielä kukkivan. ( Minä halusin tavata Annelin, sillä tiesin sen minua vielä etsivän ) Löytyihän niitä. Ei ole hajuakaan mitä ovat. Jotain perennoja, joita en tunnista. En aio juoda kaljaa auringonnousuun. Jos olisi kesä, saattaisin juodakin. En tosin kaljaa. "Vaikka elämän sävelen hukkasin oman onneni sirpaleita säilytän..." Säilytän niitä roskiksessa ensi tiistaihin asti, jolloin vien ne kadunvarteen. Tiistaina on roskapäivä. Sekajätteet menevät minne menevät, biojäte todennäköisesti samaan paikkaan. Muovi myydään ehkä Kiinaan, jossa se dumpataan mereen tai jonnekin. "Sivukujilla elämän kulkien toivon onneni jostain vielä löytyvän..." Onni on itsessä. Vaikka sitä ei aina huomaakaan.