Nousu Englannin kolmanneksi korkeimmalle huipulle

Swirral Edge

Viime vuonna katselin Helvellynin huipulta alas Swirral Edgelle ja ajattelin, että minua ei tuosta alas saisi edes kirveellä uhaten. En edes uskaltanut mennä kovin lähelle reunaa, koska kammotti niin kovasti.

Ja kuitenkin asetin sen tavoitteeksi seuraavan vuoden reissulle, samoin kuin nousun Helvellynille Striding Edgeä pitkin. Minulla oli vuosi aikaa totutella ajatukseen ja tutustua mm. Youtuben kautta kyseisiin ”harjoihin”.

Säiden ollessa melko epävakaat ja ennusteidenkin ollessa varsin epäluotettavia oli epävarmaa pääsemmekö edes heittämään kyseistä patikkaa. Meillä oli vain muutaman päivän "ikkuna" tehdä se, koska yövyimme Glenriddingissä vain kolme yötä. Päiväksi valikoitui lopulta maanantai 15.7. eli viimeinen kokonainen päivämme Glenriddingissä.

Ei muuta kuin matkaan.

Glenriddingin kylä sijaitsee Ullswaterin rannalla. Sieltä lähdimme tallustamaan kukkulalle. Alkuosa lenkistä oli tavanomaista nousua. Komeita maisemia piteli.

Vihdoin pääsimme liki Striding Edgeä, jota pitkin oli tarkoitus nousta Helvellynille. Ei näyttänyt kummoiselta kaukaa katsottuna, mutta olen jo oppinut että vuoristossa näkymät huijaavat todella paljon. Jokin pahalta näyttävä kohta voi ollakin lähempää katsottuna ihan kesy, kun taas kaukaa helpon näköinen kohta voi olla melkoinen kammotus lähempänä.  Eniten minua jännitti tuo loppuosan nousu.

Harjanteella kulkeminen ei ollut erityisen paha nakki. Se oli mukavasti kutkuttavaa, eniten jännitti kun ei voinut täysin tietää mitä on tulossa. Videot ja kuvat vääristävät sen verran paljon, että on hankala arvioida, miltä ne todellisuudessa paikan päällä näyttävät ja tuntuvat.

En ottanut kuin muutaman kuvan harjanteelta, koska keskityin etenemiseen ja ihan vain olemassaoloon maisemista nauttien. 

Robert Dixonin muistomerkki, hän putosi kuolemaan 1858.

Ylhäällä! Nautin suunnattomasti tästä harjanteesta, se oli sopivan jännittävä ja sisälsi mielenkiintoisia skrämpläys-kohtia. Hermot pysyivät hyvin kasassa.

Striding Edge eri puolelta Helvellynin huippua kuvattuna. Ei viitsitty kauan huipulla viipyä, sillä halusin pian päästä katsomaan Swirral Edgeä. Minua jännitti kovasti saanko itseni siitä alas.

Ja siinä paha missä mainitaan. Katselin hetken alas ja totesin, että mikäpäs siinä. Ei muuta kuin toimeen.

I did it! Ja voisin mennä uudelleenkin ja toivottavasti menenkin. Ensi kerralla pystyisin nauttimaan reitistä ihan eri tavalla. Kuvia alasmenosta ei ole, koska en jaksanut kuvata ja tuossa piti olla melko tarkkana ja kädet olivat käytössä jatkuvasti. Ei siis hirveästi himottanut kaivella kameraa esille, vaikka se mahdollista kyllä olisikin ollut.

Alhaalle päästyämme havaitsimme säpinää Striding Edgellä. Helikopterikin siellä kaarteli. Joku oli loukannut jalkansa ja apuun oli soitettu Mountain Rescue. Tässä on pieni juttu aiheesta. Puna-asuiset ovat Mountain Rescue -tyyppejä. He nousivat harjanteelle köysiä käyttäen tuosta sivusta.

No entäs se ensi vuoden haaste? Se on kavuta Jack's Rakea pitkin Pavey Arkille. Kuvia ei ole, koska emme ole käyneet sillä suunnalla. Mutta kas tässä, googlesta voi katsoa! Henkinen valmistautuminen voi alkaa.

*

Kerroin muuten huhtikuussa raudanpuutteesta ilman anemiaa. Tästä voi lukea jutun. Tämä oli ensimmäinen patikkareissu, jonka tein rautakuurin aikana ja voin kertoa, että kropan toiminta oli aivan eri luokkaa kuin aiemmin!

Ei ilmennyt pahoinvointia saati oksentelua kertaakaan (paitsi ekana päivänä, mutta siihen oli ihan muu syy), ei esiintynyt huimausta eikä sydämen "muljahtelua", ei hengitysvaikeuksia, ei sydämentykytyksiä, ei aivosumua. Ei mitään! Aivan uskomatonta, miten paljon miellyttävämpää oli patikoida, kun nuo oireet olivat poissa. Olen luullut olevani nopea palautumaan ja olenkin, mutta nyt se tapahtuu vielä nopeammin.

Olen edelleen rautakuurilla ja todennäköisesti saan olla melko pitkään (koska en saa ruuasta päivittäin tarpeeksi rautaa), mutta mitä välii. Rauta näyttää minulla imeytyvän hyvin ja olen kyllä todella tarkka miten ja milloin sen otan.