Sirotelkaa tuhkani nimettömään lampeen

Olen kuvannut majoituspaikkojamme ja syömisiä, mutta kyllä me siis ihan oikeasti patikoimmekin emmekä vain maanneet ja syöneet. Päivät kuluivat vuorilla, kas tässä todistusaineistoa. Valitsin kuvat vaikuttavimmilta patikoilta paitsi että se reissun haaste (olen maininnut sen tämän postauksen lopussa) puuttuu: teen siitä erillisen postauksen ja samalla julkistan seuraavan patikoinnin haasteen.

Osallistun tällä postauksella myös Makrotex-haasteeseen, jossa aiheena on loma. En ole makailijatyyppiä: kun lähden reissuun, haluan tehdä jotain. Koko ajan. Poikkeuksena Suomi, jossa voin relatakin. Mutta olen ehdottomasti aktiivilomaihminen eikä minua kiinosta missään rannoilla lojuminen.

Kuviin on vaikea saada näkyviin todellista jyrkkyyttä, jonka voi kokea vain paikan päällä. Esimerkiksi alla olevan kuvan rinne näyttää mukavan loivalta. Se on kuitenkin niin jyrkkä, ettei polkua ole voinut vetää suorana viivana ylös, vaan se mutkittelee.

Kuva alla: Tämä (White Crag, tunnetaan myös nimellä Raven Crag) oli ehdottomasti reissun karsein patikkakohta. Ei tosin tuo kyseinen kohta, mutta ennen sitä sai nousta lähes pystysuoraa irtokivikasaa ylös. Inhoan irtokiviä, ne ahdistavat minua etenkin jos rinne on vielä suhteellisen avoin ja esiintyy eroosiota.

Tuli pieni itku (minulla on siis korkeanpaikankammo, jota siedätän näillä reissuilla) tajutessani etten millään pystyisi edes kääntymään takaisin, koska en uskaltaisi mennä alas siitä mistä olin tulin ylös. Oli siis pakko jatkaa, vaikka ei ollut tiedossa mitä kamaluuksia mahdollisesti olisi vielä edessä (ei ollut mitään niin pahaa, etten olisi voinut jatkaa: pahin oli jo takana).

Koskaan ei pitäisi kuitenkaan ajaa itseään tilaan, jossa kääntyminen/eteneminen on mahdottomuus. Sille on nimikin: cragfast. Se tarkoittaa tilannetta, jossa patikoija on ajanut itsensä ns. umpikujaan eli ei pääse syystä tai toisesta (syy voi olla joko silkka kammo tai oikeasti itsensä ajaminen umpikujaan, josta ei osaa jatkaa) jatkamaan matkaa mihinkään suuntaan.

Nousemassa Fleetwith Pikelle, tästä nautin ja haluan nousta tuon joskus uudelleen!

Joskus täytyy kulkea pilvessä. Sää oli sen verran huono, että jouduimme hieman harkitsemaan pitääkö patikka keskeyttää. Emme keskeyttäneet, koska osa matkasta oli meille tuttua viime talvelta ja tiesimme voivamme tehdä sen huonommassakin säässä. Nyt valitsemalla reitillä oli vain muutama osuus, joista emme tienneet mitä on luvassa, mutta kysyimme eräältä vastaantulijalta ja hän sanoi että osuus on tehtävissä kunhan on tarkka.

Mahtavat patikat taas ja useita hauskoja kohtaamisia muiden patikoijien kanssa. Vuorilla saa olla aika rauhassa, mutta yleensä muutama ihminen tulee vastaan tai on ainakin osittain samalla reitillä. Kullakin on kuitenkin oma tahtinsa eli ei tarvitse missään laumassa kulkea.

Innominate tarn, Alfred Wainwrightin tuhkat on jonnekin sinne siroteltu.

"All I ask for, at the end, is a last long resting place by the side of Innominate Tarn, on Haystacks, where the water gently laps the gravelly shore and the heather blooms and Pillar and Gable keep unfailing watch. A quiet place, a lonely place. I shall go to it, for the last time, and be carried: someone who knew me in life will take me and empty me out of a little box and leave me there alone. And if you, dear reader, should get a bit of grit in your boot as you are crossing Haystacks in the years to come, please treat it with respect. It might be me."

Alfred Wainwright - from "Memoirs of a Fellwalker" (1990)