Ponderosan paljastukset

 

Avauduin marraskuussa hemikuisesta terkkarikäynnistä. Nyt on maaliskuu eli yli vuosi siitä, kun olin kyseisen ämmän (oops, sori) vastaanotolla. Ja pitäisi varata uusi aika, että terkkari voi tutkailla laardejani.

Minähän siis uusin reseptini viimeksi varaamatta aikaa ja se uusittiin kiltisti etänä. Nyt oli kuitenkin reseptiin printattu viesti, että varaa aika vuotuiseen reseptinuusimiseen (kerran vuodessa pitäisi siis naamaa näyttää paikan päällä).

Varatako vai ei. Olen jopa miettinyt, että alan puolitella lääkeannoksiani että riittävät pidempään. Ihan siltä varalta, etteivät uusi niitä enää käymättä paikan päällä. Koska en saa itseäni varaamaan aikaa. En kestä nähdä sitä ämmää.

Käytänkin muuten tässä postauksessa laadutonta kieltä, sorit siitä. En jaksa olla korrekti tuuletellessa vinttiäni.

Pelkään saavani paniikkikohtauksen tai muuten sekoavani pelkästään kyseisen ämmän näkemisestä. Se ämmä on jo vuoden asunut päässäni huokaillen ja maristen

miten ihmeessä ihminen voi laihtua, jos ei tiedä painoaan eikä terkkari voi kädestä pitäen opastaa ja valistaa typerää pullukkaa. Läskimoosesta. Lihakasaa. Lehmää. Sikaa. Sillä täytyyhän ihmisen olla erityisen idiootti, jos painaa LIIKAA.

Miksi käytän halventavia sanoja itsestäni, kun en käytä muistakaan. Siksi koska olen AINA puhutellut itseäni näin. On kausia, kun sisäinen ruoskija on hiljaa ja antaa minun olla. Onkin kiva joskus vain olla.

Mutta olen taas tässä samassa pisteessä ja siihen riitti vartti kyseisen terkkarin seuraa VUOSI SITTEN.

Minulla on ollut vääristynyt kehonkuva ja syömishäiriöitä niin kauan kuin muistan. Toisin sanoen en muista enkä kai edes tiedä, millainen on normaali ruoka- ja kehosuhde. Olen ollut tavalla tai toisella hoidon piirissä 17-vuotiaasta lähtien, jolloin aloitin ensimmäisen varsinaisen terapiani. En halua näistä tämän enempää avautua, mainitsen nämä taustoittaakseni tätä asiaa. Lähtökohta kuitenkin oli se, etten pitänyt itseäni edes ihmisenä.

Minulla on pakkomielteisiä ajatuksia ja olen muutenkin melko pakkomielteinen persoona, mutta olen oppinut aika hyvin olemaan itseni kanssa ja minulla on keinoja ja työkaluja pitää itseni suunnilleen balanssissa. Mutta nuora on huojuva ja siitä tippuu helposti.

En enää jaksa enkä halua tällaista.

Tässä kirje terkkariämmälle, jota en tietenkään lähetä (enkä siis käännä englanniksi) enkä myöskään ole aikeissa varata aikaa. Loppukoot lääkkeet, olen sitten ilman ja senkin kyllä tietää mitä siitä taas tulee.

Hei,

ihminen ei tarvitse vaakaa laihtuakseen, koska vaaka ei laihduta. Jos ihminen on epätietoinen omasta painostaan, hänellä on usein muita menetelmiä tarkistaa ruhonsa tilanne. Erityisesti entisillä anorektikoilla ja ortorektikoilla on keinot hallussa. Mutta sehän ei sinua kiinnostanut, koska et tajua ihmisen psyyksestä etkä vissiin paljon muustakaan hevonvittua.

Oletko kuullut mittanauhasta? Se on sellainen nauha, jolla voi mitata vaikkapa kehonsa kohtia. Mitäs luulet onko entisellä anorektikolla listat eri ruhonosiensa ympärysmitoista? On muuten paljon tähdellisempää tietoa kuin joku vitun vaaka. Vaikka vaakaa toki olen palvonut itsekin ihan riittävästi ja ongelmaksi asti, joten lopetin sen ihan oman mielenterveyteni takia mistä syystä olin muuten vastaanotollasikin: että tsekattaisiin lääkitys ja uusittaisiin reseptit.

En edelleenkään tiedä, paljon painan enkä halua tietää. Tiedän, että myhäilisit nyt iloisena, kun olet PELASTANUT yhden ihramooseksen varmalta KUOLEMALTA, vaikka minun fyysisessä terveydessähän ei moitetta ollut. Mutta VARMUUDEN VUOKSI kehotit laihduttamaan.

NEWS FLASH, älä edes yritä taputtaa itseäsi olalle. Minä en laihtunut, koska sinä huokailit ja lässytit. Mikään minussa ei ole sinun ansiotasi paitsi korkeintaan massiivinen vitutus ja syömishäiriöiden aktivoituminen. Tosin olen aikuinen ihminen ja otan vastuun omista tunteistani ja tekemisistäni. Mutta kannattaisiko hieman miettiä, miten kohtaat ihmisen? Etenkin jos ihminen mainitsee omista ongelmistaan, niin kannattaako turhautuneena tuhista ja jeesustella ja jatkaa lässytystä kuin puhuisi vajaamieliselle.

Haista vittu, toivottavasti emme tapaa toisiamme enää koskaan vaikka kieltämättä on käynyt mielessäni että tulisin esittelemään tätä vitun kammottavaa ruhoani ja kehottaisin sinua vaihteeksi menemään vaa’alle. Mutta ai niin, en ole sellainen. En laskeudu tasollesi. Kirjoitin tämän kirjeen kirjoittaakseni sinut pois minusta.

Kas näin, goodbye.

Taas mietin viitsinkö tällaista edes julkaista, mutta minun blogi minun elämä. Menköön.

Minun piti alun perin laittaa kuvia kiehtovista etupihoista, mutta laitan ne joskus toiste. Tämä postaus on ollut minulla luonnoksissa jo jokusen aikaa, mutta en ole viitsinyt sitä postata. Se kuitenkin häiritsee minua niin paljon, että on pakko laittaa se ulos.

Ja nyt laitan itseni ulos, sillä täällä alkaa kolmen päivän minikesä: tälle päivälle on luvattu peräti 19 astetta ja huomiselle ja keskiviikolle 22-23 astetta. Eli nyt kolmen päivän perseentappo (eli fillarointia, tuli hanuri kipeäksi pitkän taon takia taas) ja sitten ehkä vähän lepoa.